Riimusauva eli kalenterisauva

Ennen painettua almanakkaa Suomessa oli käytössä riimusauva eli kalenterisauva, joka oli puukeppiin kaiverrettu kalenteri. Siinä vuoden päiviä merkitsi 7 eri riimuaakkosta tai muuta veistettyä kirjainta. Sunnuntaikirjain – se merkki joka tarkoittaa sunnuntaita - vaihtui vuosittain, karkausvuonna se vaihtui uudestaan helmikuussa. Karkauspäivänä ei siirrytty eteenpäin viikonpäivien merkkijonossa, vaan karkauspäivän merkki luettiin kahdesti.

Vuonna 2007 riimusauvan ensimmäinen kirjain merkitsee maanantaita. Sama kirjain on myös vuoden viimeisenä päivänä, eli myös se on maanantai. Koska vuoden ensimmäinen ja viimeinen päivä on sama viikonpäivä, muuttuu viikonpäivää tarkoittavan kirjaimen merkitys vuodenvaihteessa. Ensi vuonna (2008) tämä kirjain merkitsee siis tiistaita. Sunnuntaikirjain oli käytössä vielä vuoden 1786 suomenkielisessä almanakassa, sen jälkeen suomalaisessakin almanakassa siirryttiin viikonpäivien nimeämiseen ruotsalaisen almanakan tapaan. Ensimmäinen suomenkielinen almanakka ilmestyi vuonna 1705. Sitä ennen Suomessa oli käytössä ruotsinkielisiä almanakkoja. Riimusauva jäi pois käytöstä siirryttäessä juliaanisesta kalenterista nykyiseen gregoriaaniseen kalenteriin 1700-luvun puolivälissä.

Riimusauvojen käyttö tunnetaan Suomesta jo ainakin 1400-luvulla, mahdollisesti paljon aikaisemminkin. Riimusauvan merkeissä näkyy katolisen kirkon vaikutus; kirkkopyhät ja tärkeät pyhimysten muistopäivät kaiverrettiin sauvaan, samoin kuin eri töiden teon suotuisat ajankohdatkin.

Julius Caesarin yli 2000 vuotta sitten käyttöön ottama 365-päiväinen, auringon kiertoon perustuva kalenteri (”juliaaninen kalenteri”) saapui Suomeen vähitellen, vajaa tuhat vuotta sitten, samalla kun kristinusko levisi Pohjois-Eurooppaan. Kristinusko saapui Suomeen sekä idästä että lännestä. Ensimmäisten katolisten kirkkojen perustamisen myötä tuli uusi kalenteri tutuksi suomalaisillekin, jotka siihen asti ilmeisesti käyttivät kuun kiertoon ja viikkolaskuun perustuvaa ajanlaskua. Lisäksi idästä oli jo levinnyt osaan Suomea ortodoksinen usko, joka on samoin käyttänyt roomalaisten luomaa kalenteria, ortodoksisilla juhlapäivillä merkittynä. Säilyneissä ortodoksisissa riimusauvoissa on merkitty lähinnä vuoden päivien lukumäärä, sunnuntait viivalla sekä joitakin pyhäpäiviä ristillä, joten ne olivat huomattavasti yksinkertaisemman näköisiä. Vähäisen merkkimäärän takia ne voitiin kaivertaa taskukokoisiksi.

Kirkolla oli hyvä syy varmistaa että kansa osaa lukea sen käyttämää kalenteria. Kirkon tärkeimmän juhlan, Kristuksen ylösnousemusjuhlan, eli pääsiäissunnuntain tarkka ajankohta päätettiin Nikean suuressa kirkollis-kokouksessa n. 1700 vuotta sitten, kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtionuskonto. Sovittiin että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasauksen jälkeisen täyden kuun jälkeisenä sunnuntaina. (Tästä johtuu että pääsiäisen paikka yhä vaeltaa noin kuukauden pituisen jakson sisällä vuodesta toiseen eri päiville.) Pääsiäinen puolestaan määrää laskiaissunnuntain ja helluntain paikan. Edellinen on 7 viikkoa ennen ja jälkimmäinen 7 viikkoa jälkeen pääsiäisen. Monet vuoden tärkeimmistä juhlista sattuivat siis eri päivinä vuodesta toiseen, ja koska harvaan asutulla seudulla monet markkinat pidettiin kirkollisina juhlapäivinä messun yhteydessä, oli kansalla suuri tarve osata ennakoida näiden tapahtumien ajankohdat.

Pelkän kuunkierron perusteella ei voi tietää milloin on kevätpäiväntasaus, eli milloin yö ja päivä ovat yhtä pitkät – siihen tarvitaan auringon radan vuotuisen muutosten tarkkaa havainnointia. Koska matematiikka ja astronomia eivät olleet vielä kyllin kehittyneitä vuoden tarkan pituuden määrittämiseen, sovittiin Nikeassa että kevätpäiväntasaus tapahtuisi maaliskuun 21. päivänä juliaanisen kalenterin mukaan, mikä oli aikoinaan kohtuullisen tarkasti oikein.

Ilman juliaanista kalenteria kansa ei näin ollen voisi tietää milloin on kevätpäiväntasauksen päivä, ja siis pääsiäissunnuntai. Täyden kuun kalenterikäytön kansa kyllä tunsi, olihan monet esikristillisen ajan juhlat ja markkinat ajoitettu täyden kuun aikaan, tai siitä päiviä laskien.

Kirkon pyhimyskalenteri siirtyi sitten puulle kaiverrettavaksi. Joka kylässä oli tarpeen olla ainakin yksi riimusauva ja sen haltijana kalenterin käyttöön perehtynyt henkilö. Pääsiäinen ja monet siihen liittyvät pyhät liikkuivat vuodesta toiseen, ja ennen kuin kirkkoa oli joka kylässä, oli sinne usein monen päivän matka. Oli osattava laskea päivät ja ennakoida milloin matkaan piti lähteä.

Uppsalan piispa Olaus Magnus kertoo kirjassaan ”Pohjoisten kansojen historia, vuodelta 1555” kuinka riimusauvan käyttöä opettivat isät pojilleen ja äidit tyttärilleen. Sen käyttö oli siis kaikkien saatavilla olevaa tietotaitoa. Siinä on myös ensimmäiset tunnetut piirrokset suomalaisista riimusauvoista – joskin kuvista päätellen piirtäjä ei ilmeisesti itse nähnyt riimusauvoja sen paremmin kuin suksiakaan.

Kirkon piirissä kalenteri oli useimmiten pergamentille/paperille kirjoitettu, mutta koska pergamentti oli kallista tai tuhoutui helposti, kaiversivat skandinaavit ja suomalaiset kalenterimerkit puuhun. Skandinavian kieliä varten oli jo viikinkien aikana 16-kirjaiminen ”FUTHARK–aakkosto” joka tunnetaan riimukirjoituksena. Se on niin vanhaa perua, että sen alkuperä ei ole vieläkään aivan selvinnyt. Aivan kuin ABC-aakkosto, sen alkukirjaimet ovat siis: f, u, th, a, r, k, eli kirjainjärjestys on erilainen kuin latinalaisessa aakkostossa. Tässä järjestyksessä kirjaimia on käytetty viikonpäivien korvaamisessa. 7-päiväisen jakson ensimäistä päivää merkittiin kirjaimella f, seuraavaa u, jne.

Myöhemmissä riimusauvoissa käytettiin myös latinalaisten aakkosten seitsemää ensimmäistä kirjainta, tai jotain niiden muunnosta, esim.: ABCTEHI, jossa kaikki tarpeettomat osat kirjainta on jätetty veistämättä, niin että ne ovat nopeampia veistää, ja erottuvat silti toisistaan. F ja G lienee samasta syystä jätetty käyttämättä, koska lukutaito ei ollut yleinen ja ne siis helposti sekoittuisivat E ja C kirjaimiin krouvissa puukon jäljessä. Lisäksi kirjaimia ei niinkään käytetty äänteinä, niitä luettiin ”pyhäpäivä, ensimmäinen päivä, toinen päivä, keskiviikko tai kolmas päivä” jne. Nimet maanantai, tiistai, jne. ovat skandinaavisiin jumaliin perustuvia sikäläisten viikonpäivien lainasanoja. Niiden siirtymisen ajankohta suomenkielisiksi viikonpäiviksi on huonosti tunnettu. Suomenkielisessä almanakassa ne näkyvät viikonpäivän ensimmäisinä kirjaimina vuodesta 1787.

Ei tiedetä käytettiinkö myös Suomessa riimukirjoitusta. Ainakin rannikolla lienee ollut osittain skandinaavista asutusta, tai ainakin rannikon asukkaiden tiedetään käyneen kauppaa lahtien yli Viron ja Ruotsin suuntaan, niin että taito käyttää riimukirjoitusta on voinut olla olemassa Suomessakin. Tuohelle ja puulle tehdyt kirjoitukset ja kuvat kuitenkin äärimmäisen harvoin säilyvät satoja vuosia. Latinan kielen luku- ja kirjoitustaitoisia suomalaisia kirkonmiehiä Suomessa on ollut jo lähes 1000 vuotta sitten, koska Paavin kassa käytyä kirjeenvaihtoa on säilynyt sisältäen suomenkielisiä henkilönnimiä.

Viron rannikon ruotsalaisasutukselta on säästynyt muutamia riimukalentereita ja ne ovat Virossa esillä museoissa. Myös Ukrainan ruotsalaisasutuksen parissa riimusauvoja käytettiin vielä melko myöhään 1800-luvulla, ja suomalainen riimusauvan käyttö säilyi parhaiten Ruotsin ”Metsäsuomalaisilla”.

Kristinuskon saapuessa Pohjolaan havaittiin ehkä hyödyllisemmäksi käyttää kansan valistamisessa niitä kirjaimia, jotka kansa jo tunsi, koska siten uusi usko saataisiin leviämään nopeammin. Niinpä sekä kirkon käyttämä kalenteri, että jotkut tärkeät tekstit kirjoitettiin riimukirjaimilla, vanhalla skandinaavilla, tai vanhalla ruotsilla. Riimukirjoitus jäi kokonaan pois käytöstä vasta muutama sata vuotta sitten, kun latinalainen aakkosto lopullisesti syrjäytti sen. Kalenterisauvoissa riimuaakkoset kuitenkin säilyivät pitkään, koska niitä käytettiin siinä lähinnä päiviä merkitsevinä lukusanoina eli numeroina, ei sanoina.

Riimusauvoja oli erilaisia. Jokaisella kaivertajalla oli oma tapansa kaivertaa riimut, ja eri alueilla korostettiin eri merkkipäiviä. Museoihin kerätyt sauvat ovat eri vuosisadoilta. Uusimmat ovat 1830-luvulta, vanhimmat säilyneet 1500-luvulta. Sauvaa on vaikea ajoittaa, koska sama kalenteri kelpasi peräti vuosisadasta toiseen. Kun entinen kului käytössä, tehtiin sen kuvioiden mukaan uusi. Jokainen saattoi lisätä oman alueensa merkkipäiviä tarpeen mukaan.

Sana ”merkkipäivä” saattaa olla peräisin riimusauvojen käytön ajalta. Kalenterisauvoissa tärkeiden päivien kohdalla oli ”merkki”, kaiverrettu kuvio joka kertoi päivän erityisluonteen. Samoin karkauspäivä sana periytyy riimusauvoista. Kun helmikuuhun haluttiin lisätä ylimääräinen päivä kerran neljässä vuodessa, pysyttiin helmikuun 23. päivää esittävän riimukirjaimen kohdalla kaksi vuorokautta. Kustaa Vilkunan mukaan silloin ”karattiin” (murresana, tarkoittaa juoksemista) paikoillaan. Toisen tulkinnan mukaan seuraavan päivän kirjain ”karkasi” pois, kun itse pysyttiin paikallaan, ja siitä johtuen seuraavan päivän kirjaimen viikonpäivämerkitys oli jo muuttunut siihen sitten siirryttäessä. (Seitsemän eri kirjainta symboloivat seitsemää eri viikonpäivää, mutta se, mitä viikonpäivää kukin kirjain tarkoittaa, muuttuu vuodenvaihteessa ja karkauspäivänä.)

Monet vanhoista sananlaskuista kertovat vuoden kulusta ja töiden ajoituksesta viittaamalla jonkun pyhimyksen mukaan nimettyyn päivään. Riimusauvan merkeistä oli helppo katsoa milloin kyseinen päivä on, ja sananlaskulla painettiin mieliin mikä työ on silloin ajankohtainen. Ilman kalenteria oli vaikea verrata (muuhun kuin auringon radan muutokseen) onko kevät etuajassa, joko voi kylvää, vai vieläkö halla uhkaa. Milloin on maakunnan markkinapäivä? Milloin on suuri kirkollinen juhlapäivä? Milloin on lähdettävä pitkien matkojen päästä jotta perille päästään oikeana päivänä? Ajan kulun seuranta oli tärkeää. Monet työt oli hyvin suunniteltava ja oikein ajoitettava, jotta talo menestyisi.

Jotkut merkkipäivät ovat nykyään eri paikoilla kuin riimusauvoissa. Vuosisatojen kuluessa kalenteria on muuteltu moneen otteeseen. Kalenterien kehityksestä kiinnostuneille on tarjolla hyviä kirjoja aiheesta kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Esimerkiksi Heikki Ojan kirjoittamassa ”Aikakirja” –kirjassa on hieno selvitys siitä miten kalenteri on kehittynyt ja merkkipäivät siirtyneet aikojen kuluessa. Kustaa Vilkunan kirjoittamassa ”Vuotuinen ajantieto” klassikkokirjassa taas kerrotaan kuukausi kuukaudelta mitä merkkipäiviä ennen vanhaan oli, mistä ne ovat alkujaan, ja miten niitä juhlittiin.

Sananlaskuista kertovia kirjoja on valtavasti. Esimerkkinä Antto Laihon ”Wanhan kansan merkki-päivät” –kirjassa on esitetty joitakin sananlaskuja yleisimmille merkkipäiville. Suvun vanhimmat varmasti muistavat itsekin monia.

Yläkuu kustannus/Riimupuu

Kalkunvuorenkatu 32 A 1

33330 Tampere

Sähköposti: anne.poyhonen@ylakuu.com

Nettisivut: www.ylakuu.com

puh. 050 535 33 21