Riimusauva eli kalenterisauva
Ennen painettua almanakkaa Suomessa oli käytössä riimusauva eli kalenterisauva, joka oli puukeppiin kaiverrettu kalenteri. Siinä vuoden päiviä merkitsi 7 eri riimuaakkosta tai muuta veistettyä kirjainta. Sunnuntaikirjain – se merkki joka tarkoittaa sunnuntaita - vaihtui vuosittain, karkausvuonna se vaihtui uudestaan helmikuussa. Karkauspäivänä ei siirrytty eteenpäin viikonpäivien merkkijonossa, vaan karkauspäivän merkki luettiin kahdesti.
Sunnuntaikirjain tarvittiin kertomaan pyhäpäivien paikat. Seitsenpäiväisessä viikossa oli luonnollista nimetä keskimmäinen päivä lisäksi keskiviikoksi. Lauantai oli pyhäpäivän aatto, ja pyhän katsottiin alkavan lauantai-illan auringonlaskusta. Muille viikonpäiville ei tarvittu nimeä, ne olivat pyhän vastakohtia eli arkea. Kristinuskon vähittäinen saapuminen Suomeen 400-luvulta alkaen (ensin saapui ortodoksisuus idän kautta) loi tarpeen seitsenpäiväisen viikon ja pyhäpäivän tuntemiselle. Nykyiset viikonpäivien nimet ovat melko myöhäinen ruotsinkielen laina.
Vuonna 2012 riimusauvan ensimmäinen kirjain merkitsee sunnuntaita. Sama kirjain on myös vuoden viimeisenä päivänä, eli myös se olisi sunnuntai, mutta koska 2012 on karkausvuosi, vaihtuu se jo karkauspäivänä maanantaiksi. Vuonna 2013 riimusauvan ensimmäinen kirjain on tiistai. Sunnuntaikirjain oli käytössä vielä vuoden 1786 suomenkielisessä almanakassa, sen jälkeen suomalaisessakin almanakassa siirryttiin viikonpäivien nimeämiseen ruotsalaisen almanakan tapaan. Mutta koska harvalla oli varaa kertakäyttöiseen almanakkaan, riimusauvoja käytettiin vielä noin sata vuotta sen jälkeen kun ensimmäinen suomenkielinen almanakka ilmestyi vuonna 1705. Sitä ennen Suomessa oli jo käytössä ruotsinkielisiä almanakkoja.
Riimusauvojen käyttö tunnetaan Suomesta jo ainakin 1500-luvulla, mahdollisesti paljon aikaisemminkin. Vanhin Ruotsista löytynyt on arviolta 1200-luvulta. Riimusauvan merkeissä näkyy katolisen kirkon vaikutus; kirkkopyhät ja tärkeät pyhimysten muistopäivät kaiverrettiin sauvaan, samoin kuin eri töiden teon suotuisat ajankohdatkin. Myös esikristillisen ajan juhlapäivistä on jälkiä: suviyöt, talviyöt, talven selän taittuminen, ym.
Julius Caesarin yli 2000 vuotta sitten käyttöön ottama 365-päiväinen, auringon kiertoon perustuva kalenteri (”juliaaninen kalenteri”) saapui Suomeen vähitellen, yli tuhat vuotta sitten, samalla kun kristinusko levisi Pohjois-Eurooppaan. Kristinusko saapui Suomeen sekä idästä että lännestä. Ensimmäisten seurakuntien perustamisen myötä tuli uusi kalenteri tutuksi suomalaisillekin, jotka siihen asti ilmeisesti käyttivät kuun kiertoon ja viikkolaskuun perustuvaa ajanlaskua. Monet muinaiset juhlapäivät ajoitettiin joka vuosi uudelleen niin että ne sattuivat aina täyden kuun aikaan.
Myös kristinuskon tärkein juhla, Kristuksen ylösnousemusjuhla, eli pääsiäissunnuntai, ajoitetaan kuun avulla. Pääsiäisen tarkka ajankohta päätettiin Nikean suuressa kirkollis-kokouksessa n. 1700 vuotta sitten, kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtionuskonto. Sovittiin että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasauksen jälkeisen täyden kuun jälkeisenä sunnuntaina. (Tästä johtuu että pääsiäisen paikka yhä vaeltaa noin kuukauden pituisen jakson sisällä vuodesta toiseen eri päiville.)
Pääsiäinen puolestaan määrää laskiaissunnuntain ja helluntain paikan. Edellinen on 7 viikkoa ennen ja jälkimmäinen 7 viikkoa jälkeen pääsiäisen. Monet vuoden tärkeimmistä juhlista sattuivat siis eri päivinä vuodesta toiseen, ja koska harvaan asutulla seudulla monet markkinat pidettiin kirkollisina juhlapäivinä messun yhteydessä, oli kansalla suuri tarve osata ennakoida näiden tapahtumien ajankohdat.
Pelkän kuunkierron perusteella ei voi tietää milloin on kevätpäiväntasaus, eli milloin yö ja päivä ovat yhtä pitkät – siihen tarvitaan auringon radan vuotuisen muutosten tarkkaa havainnointia. Koska matematiikka ja astronomia eivät olleet vielä kyllin kehittyneitä vuoden tarkan pituuden määrittämiseen, sovittiin Nikeassa että kevätpäiväntasaus tapahtuisi maaliskuun 21. päivänä juliaanisen kalenterin mukaan, mikä oli aikoinaan kohtuullisen tarkasti oikein.
Ilman juliaanista kalenteria kansa ei näin ollen voisi tietää milloin on kevätpäiväntasauksen päivä, ja siis pääsiäissunnuntai. Täyden kuun kalenterikäytön kansa kyllä tunsi, olihan monet esikristillisen ajan juhlat ja markkinat ajoitettu täyden kuun aikaan.
Kirkon pyhimyskalenteri siirtyi sitten puukalentereihin, jotka näin päivitettiin uuden uskonnon juhlat sisältäviksi. Joka kylässä oli tarpeen olla ainakin yksi riimusauva ja sen haltijana kalenterin käyttöön perehtynyt henkilö. Pääsiäinen ja monet siihen liittyvät pyhät liikkuivat vuodesta toiseen, ja ennen kuin kirkkoa oli joka kylässä, oli sinne usein monen päivän matka. Oli osattava laskea päivät ja ennakoida milloin matkaan piti lähteä.
Upsalan piispa Olaus Magnus kertoo kirjassaan ”Pohjoisten kansojen historia, vuodelta 1555” kuinka riimusauvan käyttöä opettivat isät pojilleen ja äidit tyttärilleen. Sen käyttö oli siis kaikkien saatavilla olevaa tietotaitoa. Hänen kirjassaan on myös ensimmäiset tunnetut piirrokset suomalaisista riimusauvoista. Kuvista näkee että vaikka piispa itse tunsikin riimusauvan, ei sen selittäminen kirjan kuvittajalle ollut helppoa.
Kirkon piirissä kalenteri oli useimmiten pergamentille/paperille kirjoitettu, mutta koska pergamentti oli kallista, kaiversivat skandinaavit ja suomalaiset kalenterimerkit puuhun. Skandinavian kieliä varten oli jo viikinkien aikana 16-kirjaiminen ”FUTHARK–aakkosto” joka tunnetaan riimukirjoituksena. Se on niin vanhaa perua, että sen alkuperä ei ole vieläkään aivan selvinnyt. Aivan kuin ABC-aakkosto, sen alkukirjaimet ovat siis: f, u, th, a, r, k, eli kirjainjärjestys on erilainen kuin latinalaisessa aakkostossa. Tässä järjestyksessä kirjaimia on käytetty viikonpäivien korvaamisessa. 7-päiväisen jakson ensimäistä päivää merkittiin kirjaimella f, seuraavaa u, jne.
Myöhemmissä riimusauvoissa käytettiin myös muita riimuja, tai latinalaisten aakkosten seitsemää ensimmäistä kirjainta, tai jotain niiden muunnosta, esim. tämän riimusauvan ABCTEHI, jossa kaikki tarpeettomat osat kirjainta on jätetty veistämättä, niin että ne ovat nopeampia veistää, ja erottuvat silti toisistaan. B:n tilalla on P, jollaisena se lausutaankin, ja niinkuin usein riimujen kanssa on laita, on se kirjoitettu ylösalaisin.
Samoin T on korvannut D:n. F ja G lienee samasta syystä jätetty käyttämättä, ja lisäksi ne helposti sekoittuisivat E ja C kirjaimiin krouvissa puukon jäljessä. Lisäksi kirjaimia ei niinkään käytetty äänteinä, niitä luettiin ”pyhäpäivä, ensimmäinen päivä, toinen päivä, keskiviikko tai kolmas päivä” jne. Nimet maanantai, tiistai, jne. ovat skandinaavisiin jumaliin perustuvia sikäläisten viikonpäivien lainasanoja.
Ei tiedetä käytettiinkö myös Suomessa riimukirjoitusta. Ainakin rannikolla lienee ollut osittain skandinaavista asutusta, tai ainakin rannikon asukkaiden tiedetään käyneen kauppaa lahtien yli Viron ja Ruotsin suuntaan, niin että taito käyttää riimukirjoitusta on voinut olla olemassa Suomessakin. Tuohelle ja puulle tehdyt kirjoitukset ja kuvat kuitenkin äärimmäisen harvoin säilyvät satoja vuosia. Latinan kielen luku- ja kirjoitustaitoisia suomalaisia kirkonmiehiä Suomessa on ollut jo lähes 1000 vuotta sitten, koska Paavin kanssa käytyä kirjeenvaihtoa on säilynyt sisältäen suomenkielisiä henkilönnimiä.
Viron rannikon ruotsalaisasutukselta on säästynyt muutamia riimukalentereita ja ne ovat Virossa esillä museoissa. Myös Ukrainan ruotsalaisasutuksen parissa riimusauvoja käytettiin vielä hyvin myöhään, 1800-luvulla, ja suomalainen riimusauvan käyttö säilyi parhaiten Ruotsin ”metsäsuomalaisilla”. Ruotsissa ja Norjassa on molemmissa merkittävät riimusauvakokoelmat osin esillä museoissa.
Riimuilla kirjoitettiin jonkun verran myös kristillisiä tekstejä Ruotsissa. Riimukirjoitus jäi kokonaan pois käytöstä vasta muutama sata vuotta sitten, kun latinalainen aakkosto lopullisesti syrjäytti sen. Kalenterisauvoissa riimuaakkoset kuitenkin säilyivät pitkään, koska niitä käytettiin siinä lähinnä päiviä merkitsevinä lukusanoina eli numeroina, ei sanoina.
Riimusauvoja oli erilaisia. Jokaisella kaivertajalla oli oma tapansa kaivertaa riimut, ja eri alueilla korostettiin eri merkkipäiviä. Museoihin kerätyt sauvat ovat eri vuosisadoilta. Uusimmat ovat 1830-luvulta, vanhimmat säilyneet 1500-luvun alusta. Sauvaa on usein vaikea ajoittaa, koska sama kalenteri kelpasi peräti vuosisadasta toiseen. Kun entinen kului käytössä, tehtiin sen kuvioiden mukaan uusi. Jokainen saattoi lisätä oman alueensa merkkipäiviä tarpeen mukaan.
Merkkipäivien symbolit
Sana ”merkkipäivä” saattaa olla peräisin riimusauvojen käytön ajalta. Kalenterisauvoissa tärkeiden päivien kohdalla oli ”merkki”, kaiverrettu kuvio joka kertoi päivän erityisluonteen. Samoin karkauspäivä sana periytyy riimusauvoista. Kun helmikuuhun haluttiin lisätä ylimääräinen päivä kerran neljässä vuodessa, pysyttiin helmikuun 24. päivää esittävän riimukirjaimen kohdalla kaksi vuorokautta. Kustaa Vilkunan mukaan silloin ”karattiin” (murresana, tarkoittaa juoksemista) paikoillaan. Toisen tulkinnan mukaan seuraavan päivän kirjain ”karkasi” pois, kun itse pysyttiin paikallaan, ja siitä johtuen seuraavan päivän kirjaimen viikonpäivämerkitys oli jo muuttunut siihen sitten siirryttäessä. (Seitsemän eri kirjainta symboloivat seitsemää eri viikonpäivää, mutta se, mitä viikonpäivää kukin kirjain tarkoittaa, muuttuu vuodenvaihteessa ja karkauspäivänä.)
Monet vanhoista sananlaskuista kertovat vuoden kulusta ja töiden ajoituksesta viittaamalla jonkun pyhimyksen mukaan nimettyyn päivään. Riimusauvan merkeistä oli helppo katsoa milloin kyseinen päivä on, ja sananlaskulla painettiin mieliin mikä työ on silloin ajankohtainen. Ilman kalenteria oli vaikea verrata (muuhun kuin auringon radan muutokseen) onko kevät etuajassa, joko voi kylvää, vai vieläkö halla uhkaa. Milloin on maakunnan markkinapäivä? Milloin on suuri kirkollinen juhlapäivä? Milloin on lähdettävä pitkien matkojen päästä jotta perille päästään oikeana päivänä? Ajan kulun seuranta oli tärkeää. Monet työt oli hyvin suunniteltava ja oikein ajoitettava, jotta talo menestyisi.
Jotkut merkkipäivät ovat nykyään eri paikoilla kuin riimusauvoissa. Vuosisatojen kuluessa kalenteria on muuteltu moneen otteeseen. Kalenterien kehityksestä kiinnostuneille on tarjolla hyviä kirjoja aihees-ta kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Esimerkiksi Heikki Ojan kirjoitta-
massa ”Aikakirja” –kirjassa on hieno selvitys siitä miten kalenteri on kehittynyt ja merkkipäivät siirtyneet aikojen kuluessa.
Kustaa Vilkunan kirjoittamassa ”Vuotuinen ajantieto” klassikkokirjassa taas kerrotaan kuukausi kuukaudelta mitä merkkipäiviä ennen vanhaan oli, mistä ne ovat alkujaan, ja miten niitä juhlittiin.
Sananlaskuista kertovia kirjoja on valtavasti. Esimerkkinä Antto Laihon ”Wanhan kansan merkkipäivät” –kirjassa on esitetty joitakin sananlaskuja yleisimmille merkkipäiville. Suvun vanhimmat varmasti muistavat itsekin monia.
Riimusauva oli usein samalla myös pituuden mittaamiseen käytetty kyynäräkeppi. On kätevää merkitä samaan keppiin mahdollisimman paljon tietoa, ja kopioida sitten toisiin keppeihin vain tarpeellinen osa siitä jokapäiväistä käyttöä varten. Esim. kahden tai neljän kyynärän kepillä voitiin rakentaessa mitata seinien pituuksia tai ikkuna-aukkojen leveyksiä.
Tässä riimusauvassa on merkittynä 59 cm pitkä kyynärän mitta messinkinauloilla. Yksi kyynärä jaettiin neljään kortteliin (qvart, quarter = neljännes). Jalka on kaksi korttelia, tai puoli kyynärää. Naulat ovat korttelin välein. Kortteli on 14,8 cm. Säilyneissä riimusauvoissa on havaittavissa, että vain kyynärä oli tarkasti kopioitu valtaapitäviltä oikean mittaiseksi, mutta sen jako neljään kortteliin on saatettu tehdä arvioimalla silmämääräisesti, jolloin jokainen neljästä korttelista voi erota toisistaan jopa vajaan sentin verran. Tässä riimusauvassa korttelit ovat samanpituisia. Joskus kortteli on myös jaettu silmämääräisesti kuuteen tuumaan, jotka on merkitty lovilla. Tuumia ei tässä riimusauvassa ole merkitty.
Tämän riimusauvan kuvio on Helsingissä Kansallismuseossa näytteillä olevan riimusauvan tarkka jäljennös. Se lienee peräisin Kainuun alueelta. Sen vuosiluku on 1838, mikä ei välttämättä tarkoita että kalenteri olisi peräisin siltä vuodelta. Kalenterin sisältämistä merkkipäivistä päätellen se on kopioitu vanhemmasta, ehkä huonoon kuntoon menneestä riimusauvasta. Samasta sauvasta on useita kopioita Kansallismuseon kokoelmissa. Alkuperäinen sauva on suurempi ja erimuotoinen.
Yläkuu kustannus/Riimupuu
Kalkunvuorenkatu 32 A 1
33330 Tampere
Sähköposti: anne.poyhonen@ylakuu.com
Nettisivut: www.ylakuu.com
puh. 050 535 33 21
©Anne Pöyhönen 2006